keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sairaus vai ominaisuus?

Haluaisin nyt nostaa kissan pöydälle ja vähän avata tästä paljon puhutusta tarkkaavaisuushäiriöstä,eli adhd'sta. Nyt siis puhuu vain kokemuksen syvä rintaääni,eikä mikään muu.

Mulla itselläni aloitettiin diagnoosin tekeminen ala-asteella ja samalla käynnit perheneuvolassa huonon koulumenestyksen ja keskittymisongelmien takia,olin jo kakkosluokalla opettajan "tehotarkkailussa". Voin sanoa,että en ikinä ole ollut hyvä koulussa ja olen tullut muita vähän jäljessä. Nelosluokan puolivälissä tarvitsin sormia laskeakseni yksinkertaisia kertolaskuja ja jakolaskuja en osannut vielä ollenkaan. Siitä alkoi tukiopetusrumba ja lähete perheneuvolaan neuropsykologin testeihin. Kuitenkin testit jäivät kesken,koska muutto Saksaan lähestyi,siellä uusin nelosluokan ja aloitin ns. "puhtaalta pöydältä". Kuitenkin vajaan kahden vuoden päästä tulimme suomeen takaisin. 

Ylä-asteen aikana mua yritettiin lähettää neuropsykologin luokse uudestaan,mutta kieltäydyin ja pakoilin asiaa. Vasta 2013 keräsin rohkeutta mennä oikeasti. Koulussa mua tarkkailtiin ja kävin neuropsykologin luona. Diagnoosi vahvistui adhd:ksi ja todettiin,että mun kognitiivinen kehitys on keskitasoa alhaisempi ja asioiden opettelua vaikeuttaa suppea työmuisti,en siis pysty pyörittelemään montaa asiaa samaa aikaa mielessäni. Lääkitystä suositeltiin ja sen myös aloitin,lopetin sen kuitenkin seinään,koska lääkkeet saivat mulle "oudon olon",eli siis suurinpiirtein semmoisen fiiliksen,mikä normaali ihmisillä on ja se oli mulle täysin vierasta. Aloitin samoihin aikoihin ratsastuksen ja se on toiminut mulla jonkinnäköisenä tukimuotona ja terapiana.



Alussa oli vaikeuksia muistaa mitkä olikaan meidän hevosen tavaroita ja välillä saattoi mennä etusuojat takajalkoihin ja suitsien laitossa oli hankaluuksia,koska asioiden hahmottaminen oli vaikeaa.En kyllä nykyäänkään löydä satulaa mistään,jos se ei ole samalla paikalla kokoajan. Saatan muistaa minkä näköinen satula on,mutta hahmottaminen on helpompaa,kun tavarat ovat kokoajan samoilla paikoilla. Onneksi mulla oli aina äiti mukana tallilla auttamassa ja sain myös paljon neuvoja tallin omistajalta.

Mulla on edelleen tietty päivärytmi ja teen asiat rutiininomaisesti lähes aina samassa järjestyksessä. Säilytän myös tietyt tavarani samoilla paikoilla ihan kotonakin. Ilman näitä rutiinejani olisin joka paikasta kokoajan myöhässä,enkä löytäisi tavaroitani. Varaan myös aikaa välillä liiankin paljon siirtymisiin paikasta A paikkaan B,koska kellon ja ajan hahmotun on hankalaa.

Ratsastuksessa kaikista hankalinta on ollut teiden opettelu. Muistan kun valmentajani kanssa höyläsimme ainakin pari tuntia,kuinka lävistäjä ratsastetaan,nykyään silloin vaikealta tuntuvat jutut tulevat ihan takaraivosta ja lihasmuistista. 




Estääkö adhd oppimasta? Ei,se ei ole este,eikä hidaste,se on haaste. 

Joskus en ollut sujut itseni kanssa,enkä myöntänyt edes itselleni,että omistan kyseisen "häiriön". Enkä voinut kuvitellakkaan harrastavani mitään,varsinkaan ratsastusta. Nykyään olen itseni kanssa ihan fine. 

Mulla ei ole sairautta,vaan ominaisuus,josta mulle tulee olemaan niin paljon hyötyä. Olen kuitenkin humanistisella kasvatusalalla. Osaan kohdata erityistä tukea tarvitsevan,kun on tuen tarpeesta itsellänikin kokemusta. En olisi koskaan uskonut pääseväni Paukkulaan opiskelemaan,mutta täällä ollaan ja ensimmäistä kertaa saan koulussa tarvitsemaani tukea.